Mustan ruhtinaan vapaapäivä

Soturi astui sinertävästä valokehästä kasteen peittämälle metsänaukealle. Kehä värähti ja katosi jättäen miehen aamuauringon loisteeseen. Hänen musta haarniskansa oli taistelun jäljiltä lommoinen ja reikäinen, toinen kypärän suurista sarvista oli katkennut. Suuri mustasta teräksestä taottu miekka hehkui punaisena ja savusi.

Mies löi miekan pystyyn maahan ja heitti kypärän pensaistoon. Hetken tuumittuaan hän istuuntui maahan, rojahti sitten selälleen ja huokasi äänekkäästi. Maaten hiljaa hän katsoi poutapilvien vaellusta taivaan poikki. Niissä näkyi vanhoja muistoja, tuttuja kasvoja ja tuhoutuneita kuningaskuntia. Kaikki oli ollut niin valmista, niin täydellistä. Hänen armeijansa oli ollut mahtava, hänen voimansa lähes jumalalliset. Koko maailma hänen mustan vihansa alla. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

"Vituiks meni." sanoi Talar-Zaan, Algharantin Musta Kauhu, Zor-Noghin
Liekehtivä Kuolema, Vaeltava Pahuus ja Maailmojen Tuho. Pitkän tovin jälkeen hän nousi ylös.

"Tätäkö tämä nyt sitten on alusta iäisyyteen?", Talar-Zaan tuumi ääneen etsiessään kypäräänsä, "Armeijat nostetaan, maita vallataan, jumalille uhotaan ja sitten se kaikki kusee nilkoille ja ei kun uuteen maailmaan yrittämään..."
"Saatanako tätä muka jaksaa?", Ergotin Jäätävä Tuska tuhahti.
Hän poimi kypäränsä esiin puskasta ja katsoi sitä suoraan sen punaisena hehkuviin silmäaukkoihin.
"Tointaako tuota turhan takia?"
Hän istahti puun rungolle, antoi kypärän pudota käsistään ja repi auki haarniskansa remmejä.
"Eiköhän tämä ole nähty nyt. Menen lähimpään kylään, etsin tavernan. Kylmä kalja ja lämmin..."

Namurin Tuhatvuotinen Pimeys keskeytti yksinpuhelunsa. Joku katseli häntä aukean laidalta.
"Astu esiin", hän komensi tuntematonta.
Puiden takaa käveli varovasti esiin rääsyihin pukeutunut nuori mies. Maaorja, Talar-Zaan arveli.

"Kukas sie oot?", mies kysyi.
"Talar-Zaan, Ortochin Saasta ja... kutsu minua Talariksi."
"Talarssaan? Out sie semmonen Musta Ruhtinas? Kun tuo meijjän kylän orraakkelj vähä huastelj, että olis tuloll..."
"Voi nyt perkele, eikö sitä saa hetken rauhaa?", Talar-Zaan sanoi enemmän itselleen kuin miehelle.
"Nii, jotta olet?"
"Olen olen, mutta en ole tulollani. Lopetin Paholaisherran hommat juuri äsken."
"Mutta mikäkö ku se meijjän orraakk..."
"Sanoi mitä sanoi, paskaa puhuu. Minä menen nyt huoriin."
"Mutta tuota..." mies änkytti. Talar-Zaan hermostui.
"Mutta ja tuota ja mutta ja tuota! Hus siitä matkoihisi! Painu helvettiin!"
"Niin pitkään ollaan outeltu koko kylän voemin..."
Talar-Zaan huokasi.
"No eikö se ole parempi, että minä EN tule?"
"Jaa kuinnii?"
"Ei ole totta...", Talar-Zaan mutisi hiljaa ja jatkoi sitten miehelle, "Minähän olen Pimeyden Valtias, Musta Ruhtinas, Kävelevä Kuolema ja Tuhon Airut! Karamelliäkö luulet saavasi? Henki siinä touhussa lähtee kuule, voin kokemuksesta kertoa. En tule, se on viimeinen sana!"
"Ei väkisellä, ei väkisellä. Uskoo sitä vähemmälläin..." mies mutisi vastaukseksi ja kääntyi takaisin metsään päin.

Talar-Zaan oli juuri saanut vasemman olkasuojan irti kun mies kurkisti taas puun takaa.
"Sitä mie vielä, että...", mies aloitti.
"NO MITÄ NYT VIELÄ!?"
"Niin, että kyllä tiälläpäin on ollunna tapoina pittee kiinni siitä mittee on sovittunna ja luvattunna. Männöö maine muuten ja tuota..."
Talar-Zaan huokasi jälleen.
"Näytä nyt sitten tie sinne kylääsi, niin katsotaan."

---

Talar-Zaan antoi katseensa valua roihuavan kylän yli. Katse pysähtyi osuessaan seivästettyihin maaorjiin. Oraakkelin jäännökset valuivat alas toiseksi korkeinta seivästä. Korkeimman hän oli varannut häntä hakemaan tulleelle miehelle. Mies sätki ja ulisi tuskasta. Hän kuolisi ehkä kahden päivän sisällä. Talar-Zaan hymyili ja kääntyi katselemaan kaukaisuudessa kohoavia vuoria. Niillä oli varmasti örkkejä.

"Kai tämä tästä pikkuhiljaa...", Kothaman Seivästäjä tuumasi ja lähti kohti vuoria.